150 tarinaa- kilpailu

Etusivu > Uutiset > 150 tarinaa- kilpailu

Arvomme osallistuneiden kesken 150€ lahjakortin jonka voi käyttää vapaavalintaisesti veteliläiseen liikkeeseen sekä tavarapalkintoja!

Voit lukea lisää tarinoita tältä sivulta piakkoin!

 

PÄREKATTOTALKOISSA VETELIN POLLARIN KANKAALLA JOSKUS 1960-LUVULLA

Tämä tapahtui Katri Pollarin kivinavetan pärekattotalkoissa Vetelin Pollarin kankaalla joskus 1960-luvulla. Talkoisiin osallistui suuri joukko kaiken ikäisiä ihmisiä Pollarin ja Heikkilän kankaalta, Kainuun kylältä ja lähialueilta. Navetta oli hyvin suuri ja siitä katettiin silloin vain toinen lape. Meidät pojat oli silloin ”alistettu” ”pärekomppaniaan”, jota johti silloin Klemolan Oskari. Oskari oli aina hyväntuulinen ja sanavalmis mies niin tilanteessa kuin tilanteessa ja hänen johdollaan me pojat sitten köysiä ja tikapuita hyväksi käyttäen kuljetimme päreet ylös latoja/naulaaja- pareille. Päreniput asetettiin valmiin katto-osan yläpuolelle ruoteiden väliin pingotettujen päreiden varaan, josta latojat ne sitten ottivat.

Yllättäen sitten, lähes loppuvaiheessa, yksi suuri pärenippu alkoi luisua alas valmista kattoa pitkin. Kauhuissamme huusimme varoitushuutoja alhaalla oleville. Alhaalla olevat niputtajat Ketolan Lauri ja Kalle ennättivät juuri ja juuri hypätä pois maahan rysähtävän pärenipun alta. Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä ja pyyhkäisimme huojentuneina hikeä otsaltamme, kun kuulimme Oskarin lausuvan: ”Ketolan Kalle aikoi jäädä alle”. Kaikki me huojentuneina nauroimme Oskarin sattuvalle sanavalinnalle ja samalla kuuluikin jo Katrin kutsu pulla- ja kakkukahveille. Maukkaan kahvitauon jälkeen jatkoimme työtämme ja katto saatiin onnistuneesti valmiiksi.

Erkki Virkkala, Espoo

Kasku Vetelin Heikkilästä (1950 luvulta)

Heikkilän kyläkauppias Oiva Heikkilä

lähti Helsingin matkalle kauppaansa

tavaroita tilaamaan.

Matkansa jälkeen perille tultuaan

hän nälkäisenä meni ravintolaan

syömään ja tilasi liikutuspäälyjä.

”Mitä ne liikutuspäälyt on, kysyi

ravintoloitsija.

”No liikutuspäälyjä, liikutuspäälyjä”:

vastasi Oiva jo tuohtuneena.

Varmaan ruuan tarkennus Oivalta

auttoi ja hän sai tilaamansa aterian.

 

Ritva Kangas os. Laasanen

ent. Heikkilän kyläläinen.

Ritva Kangas: Kirjoituksia sarjaan 150 tarinaa Vetelistä

  • Pikkulottana toimimisesta sodanaikana Vetelissä (1/2)

Minä yksi Heikkilän kylän uutterista koulutytöistä toimin pikkulottana koko silloisen sodan ajan 5-6 vuotta. Muistan vieläkin kansakoulun Heikkilän koulussa 1. luokan vieä 6 vuotiaana 1939 aloittaneelta (itsenäisyyspäivänä tuleva 7v) pikkutyttönä sota-ajan kokemukset vahvoina.

Palasin koulusta, äitini leipoi leipää, jota isolle perheellemme oli usein tehtävä. Jauhoja kyllä sai hyvin Aatto-sedän myllyltä. Äiti sanoi: ”Nyt on sota syttynyt.” Siitähän oli jo puhuttu jonkin aikaa ja radiota kuunneltu meillä koko Turrenperän ainoasta ratiosta koko kyläyhteisön voimin, joten se oli pelätty asia lapsellekin.

Reino-veli joutui melko pian lähtemään sotatantereelle ainakin armeijaan ja Erkki-veli jonkin ajan kuluttua 17-vuotiaana myös. Siitä äidillä suurin ahdistus, miten poikien käy. Isän ei tarvinnut jo vapaussodan käyneenä yli-ikäisenäkin sinne. Mutta hänen tehtäväkseen tuli suksien tekeminen armeijalle tehtaallaan, saaden siihen työhän muutaman oman suksisepän. Myös nuorimmat alaikäiset veljeni olivat myöhemmin apuna siellä.

Vaikka täällä ei sodan myllerrys ollut ihan päällä, joulu peljätä pommikoneita, jotka jyrisivät ohi kohti pohjosen kaupunkeja molotoffi-verhot klaseisa. Ja omankin tehtaan pelossa, säästyikö se. Opin siitä pelkäämään lentokoneita, joihin en ole kiinnostunut koskaan astumaan. Sitä se pelko teettää aralle lapselle.

  • Pikkulottana toimimisesta sodanaikana Vetelissä (2/2)

Minä yksi Heikkilän kylän uutterista koulutytöistä toimin pikkulottana koko silloisen sodan ajan 5-6 vuotta. Se olikin muistorikasta aikaa, kun lapsille toimintaa riitti yli kouluajan, ei tullut aika pitkäksi meille koulutytöille. Aloitin 1. lk kansakoulun 6 vuotiaana juuri sodan alussa. Koin vahvana sen pelon ja tuntemukset jotka painuivat sydämeen sinä aikana. Siitähän puhuttiin ja pelättiin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan meille ja koko maallemme.

Meillä oli ainoa radio lähikylällä. Naapurit tulivat meille sitä kuuntelemaan, Amerikan Poks nimeltään, oli tämä ratio. Sodan kokemukset koin vahvana pikkutyttönä, ei niitä lapsilta salattu. Eräskin isä tuli meille soittamaan kylän ainoasta puhelimesta, kun lapset olivat sairastuneet kulkutautiin. Saisko Suskarille, lääkärille, tohtorille. Ahdistus oli jokaista läsnä. Äidilläni oli huoli omien poikiensa kutsusta sotatantereelle.

Muistan vieläkin hyvin nyt 86-vuotiaana, kun palasin koulusta äiti sanoi: ”Nyt on sota syttynyt”. Hän leipoi leipää, jota kului paljon meidän isossa perheessämme, jossa vielä pojat ja tytötkin olivat pystyviä urheilijoita leipää kului. Jauhoja kyllä uskoimme saavamme leipään ja vesivelliin eli löysään ruispuuroon jota syötiin joka aamu perheessämme.

Äidillä huomasin olevan kova huoli pojistaan jotka olivat aikuisia ja armeijan käyneitä tai käyviä. Reino joutui lähtemään kohta alkuvaiheessa. Erkki myöhemmin heti 17v täytettyään sotatantereelle.

Vanhempi sisareni toimi lottana Kokkolassa Vartiolinnassa. Minä ja kylän tytöt toimimme pikkulotissa kotikylällä.

Keräsimme eri metalliromua talojen vinteiltä ja varastoista ilmeisesti aseisiin. Pihkaa jota vietiin apteekkiin varmaan voiteiden varustamisiin, pajunparkkia kylän nahkaverstaalle. Niistä sai pienen rahasumman. Näin tuli uskoa lapselle puukko ja kassari käyttöön. Niin koko koululuokka lähti pellolle keräämään tähkäpäitä viljankorjuun jäljestä leipäviljan lisäksi tai karjalle. Toisina päivinä käytiin messäsä keräämäsä risuja polttopuiden jatkoksi. Me käythin Hämhenkankhasa ja Mustalampin kankhasa ainakin. Meillä oli työkirjat joihin saatujen tuotteiden määrät merkattiin. Riittävistä määristä sai keräysmerkkilapioita siis rintamerkkejä. Mulla on vielä tallessa tällainen työkirja.

Me pikkulotat olimme myös mukana ompeluseuroissa, joissa tikattiin sotilaille sukkia, vanthuita, polvenlämmittimiä kunkin taidon puitteissa. Niin ja kirjoitettiin kirjeitä sotilaille. Reino-veli pyysi minua aina kirjoittamaan kun saan niiden kautta mukavia uutisia kotioloista.

Meillä tytöillä oli kerran urheilukisat Kokkolassa. Minä voitin pikkulottien pienempien sarjan 60m juoksukilpailun. Lapsellisena en kehdannut mennä hakemaan palkintoani. Kilpailun johtaja kuulutti suurella peltisellä torvella: ”Sinä pieni tyttö sillä, tule hakemaan palkintosi.”Sain valokuva-albumin johon laitoin lapsuuden kuvia. Ne ovat tallessa edelleen.

Vehnän viljelystä 1920–30 vuosien vaihteessa

Vehnän viljelyä oli ryhdytty kokeilemaan täällä Klaavunkankaalla koska se sopii savipitoisille maille. Niin saatiinkin onnistumaan kohtalainen sato. Leikattiin ja se riihitettiin, kuivattiin vilja ja vietiin hevoskyydillä täkäläiseen jauhomyllyyn Heikkilän kosken rannalla olevaan Aaton eli Laasasen myllyyn jauhettavaksi kuten kuuluikin. Siellä pitäjän ja lähiseudun viljat jauhettiin Toivolan tilan emäntä, Elli leipoi saamistaan jauhoista ensimmäisen nisun eli pullan. Toivolan isäntä kutsui Klaavun talojen isäntäväet nisukahville maistiaisille tätä uutta herkkua eli nisukahville.

Lapsia ei tietenkään noteerattu mukaan, sen ajan arvostuksen mukaan. Mutta kahden naapurin pojat Hannes ja Erkki eivät uteliaisuudessaan malttaneet mieltään, vaan lähtivät Toivolaan kokeilemaan onneaan.  Pojat seisoivat ovipielessä lakit kourassa. Isäntä tuli kysymään: ” No mitäs pojat?” ”Saisimmeko eli saataisko me maistaa sitä nisua?” Isäntä :”Kussumattomille vierhaille panhan pesemätön lusikka.” Silloin pojat pyörähtivät ulos, kai huomatessaan virheensä. Erkistä tuli mieheni, joka kertoi tapauksen minulle vieläkin pettyneenä nykyisenä pullanystävänä.

 

Koululaisille hampaitten hoidon opetusta

Muistelma terveyssisaren työstä 1957–1960

Toimin myös kouluterveydenhoitajana, jolloin hammashoitolasta sain tehtäväkseni opettaa koululaiset hammasten hoitoon. Ala-asteen oppilaille tuli jakaa hammasharjat ja muoviset hammasmukit ja opettaa lapset niiden käyttöön sekä hampaiden hoitoon.

Tein sen omassa työpiirissäni kirkonkylän kouluissa ja Nykäsen koulussa v. 1950-1960. Muistiini jäi opetustilanne Heikkilän koululla, koska se oli oma kouluni lapsena. Tilanne siellä tuotti päänvaivaa, koska koululla ei ollut juoksevaa kraanavettä eikä lavuaareja. Keittäjä Ilta Savola toi veen prunnista ämpärillä. Siitä otettiin vesi muovisiin jaettuihin hammasmukeihin ja hammasharja toiseen käteen.

Keksin että lähdetään koulun vieressä olevan Eeritin Teuvon eli Heikkilän Teuvon pellolle opetustehtävään. Sehän oli lapsille mukavaa vaihtelua päivään. Otettiin vettä harjaan, harjattiin kaikki hampaat, sylkäistiin välillä vesi Teuvon pellonojaan näin jatkaen koko hammastarha, huuhtelu päälle ja vielä teoriaopetus hampaiden hoidon tärkeydestä jopa siihen vaikuttavasta ruokailusta ja sokerin ja kutan välttämisestä. Meniköhän se perille, kuten opettajalle? Koska mulla on vielä omat hampaat 86 vuotiaana. Samoin veljelläni, yli 90 vuoden. Sain lapsena yhden kutan koulukaveriltani, josta suojapaperi yhä muistona sen aikaisen päiväkirjani sivulla.